Minuun iski kesällä ompelukärpänen. Ihan puskista ja yllättäen. Ompelukone ei koskaan ole ollut kaverini. Langat menevät suherolle, neulat katkeilevat ja ärräpäitä lentelee, jos olen joutunut lyhentämään housut tai kanttaamaan suorat verhot. Peruskoulun käsityötuntien traumat istuivat vahvana: "Hmmm... ihanko ite teit? No täähän on jännä!" Neulominen on kyllä minun juttuni, koska se on niin suurpiirteistä. Jos menee pieleen, aina voi purkaa.
Eräänä sateisena sunnuntai-iltapäivänä kiertelimme peräkonttikirpparilla. Bongasin kasan uutuuttaan kiiltäviä neulekirjoja.
Kirjojen joukossa mukaan livahti myös yksi, jossa oli helppoja kesämekkojen kaavoja. Ja yhtäkkiä kirpparipöydistä minulle alkoivat huudella kukalliset pöytäliinat, Aku Ankka-pussilakanat ja vanhat pellavaiset, hellyydellä kirjotut kapiotyynynliinat. Voi, mitä kaikkea näistä saisi!
Avautui kokonaan uusi maailma. Ensimmäisessä kokeilussa osat eivät mitenkään osuneet yhteen. Kappas, olin jäljentänyt kaavapaperilta etu- ja takakappaleet eri malleista! Mutta mitäs jos laittaisikin yläosan vanhoista farkusta? Kun materiaali olisi muutenkin mennyt jätteeksi, niin onnistumisen paine oli nolla.
Ja silloin se taika tapahtui: Ihan ite tein! Minähän osaan! Äkkiä hakemaan ihailua lähimmältä kaverilta. Vaikka hän ajattelisi mielessään mitä, hänellä ei ole sydäntä muuta kuin ihailla ja myötäillä minun innostustani. Minä olen peruskouluvuosiltani kasvanut aikuiseksi ja ymmärtämään, että hyvä on ihan riittävä. Oho, vetskari ei mennyt ihan keskelle. No mutta, sehän on pikantti design-yksityiskohta. (Ensimmäisissä ompeluprojekteissa tämä tarkoitti myös sitä, että ei sen nurjan puolen niin väliä, eihän sitä kukaan näe...)
Ja laukallehan se sitten lähti. Nyt on työhuone pullollaan vanhoja pussilakanoita ja kaverilta saatuja käsityölehtiä.
Käsillä tekeminen ja konkreettisen lopputuloksen näkeminen antaa valtavasti mielihyvää. Kun aivot menevät jumiin, kannattaa touhuta välillä jotakin konkreettista. Kun maailma ahdistaa, niin voi kadota käsityöprojektinsa sisään ja kokea hallinnan tunnetta ainakin jostakin asiasta. Parhammillaan pääsee siihen kuuluisaan flow-tilaan, jossa huolet häipyvät mielestä.
Myös tietojärjestelmätyö on käsillä tekemistä. Luulin joskus, että se on puisevaa koneella istumista, mutta parhaimmillaan siinäkin tapahtuu itse tekemisen taika: keskustellaan asiakkaan kanssa ja yhdessä suunnitellaan, miten kokonaisuuden pitäisi toimia. Tehdään mallipiirustuksia ja kaavoja. Sitten koodari ompelee osat yhteen ja päästään sovittamaan. Lyhennetään vähän ja lisätään pari asiaa. Keksitään joku uusi toiminto väliin ja löydetään erilaisia tapoja katsella omia prosesseja. "Tämä istuu kuin hanska! Tekee juuri sen, mitä pitää, ihan oikeassa kohdassa!" Silloin on pakko vaan ihailla koodarin osaamista: miten sä sait tehtyä juuri sen, mitä ei edes tarkalleen osattu laittaa sanoiksi, olet sä aika velho!
Avoimen lähdekoodin Odoo satoine valmiine moduleineen antaa tekemiselle pohjan ihan kuten se mummon kirjoma kapiotyynynliina: kun sitä vähän modaa, niin siitä tulee juuri tähän tarpeeseen sopiva. Yhdistellään uudella tavalla eri toimintoja esimerkiksi yritysprosessien ja oppimisprosessin puolelta. Ja yhtäkkiä onkin käsissä kokonaisuus, joka on parempi kuin osiensa summa!
Onko organisaatiollasi tarpeita, jotka ovat vähän erilaisia kuin muilla? Innostuitko kokeilemaan, miten teille saisi koostettua juuri sopivan järjestelmäympäristön? Ota yhteyttä, niin heittäydytään yhdessä luoviksi!
Karoliina Nisula
Kehityspäällikkö ja Oman Elämänsä Ompelusankari