Tänään on roosa nauha -päivä. Tasan vuosi sitten en vielä tiennyt, mitä se tarkoittaa. Tai tiesin kyllä, mutta en ymmärtänyt oikeasti ja todella, mitä syöpä tarkoittaa. Miten se tuntuu kehossa ja mielessä.

 Tiesin vain, että olen peloissani ja epävarma. Heräsin ankeaan maanantai-aamuun ja seuraavana päivänä odotti iso leikkaus. Työviikko alkoi rutiininomaisesti tiimipalaverilla, etänä tietenkin. Keskityin huonosti ja mieli askarteli muualla. Kokouksen lopuksi joku sanoi: "Laitetaas kamerat päälle". Rakeisella ruudulla koko tiimi heilutti minulle, ja jokaisessa ranteessa oli roosa-nauha. "Tsemppiä. Me ollaan hengessä mukana." Muuta ei tarvinnut sanoa. Se oli myötäelämistä, joka kantoi vaikeiden aikojen yli. Keväällä, kun viimeinenkin sädehoito oli takana, sain tiimiltäni ranteeseen kuluneen roosanauhan tilalle ruusukultaisen älykellon tsemppaamaan kuntoutumista. Ja nyt olen taas uudessa iskussa, entistä valmiimpi ottamaan vastaan sen, mitä tulee.

Hyvä työyhteisö on kultaakin kalliimpi. Vuosi sitten tiesin sen, mutta en vielä ymmärtänyt sitä yhtä hyvin kuin nyt. Vuosi sitten en tiennyt, että kaikesta selviää ja elämä kantaa. Nyt tiedän.

Hyvää roosa nauha -päivää.